Entisaikaan oli tupa, perhe ja metsämaa. Ihmiset asuttivat kaukaisimpiakin korven kontuja ja elivät kiireettömää, toki työntäyteistä, mutta onnellista elämää. Ihminen eli luonnosta.
Maailma kuitenkin muuttui. Luonto vaihtui betoniviidakoiksi ja loputtomaksi suorituspaineeksi. Päivisin kaikkialla näkyi uupuneita, toisilleen tiuskivia ihmisiä, suorittamassa päivittäistä kulutusvelvollisuuttaan. Metsien humina oli muuttunut salakavalasti harmaaksi arjeksi rahan valtakunnassa. Ihminen ahdistui ja melkein unohti juurensa.
Eräänä päivänä Repoveden kansallispuiston pohjoisportille nousi onneksi paikka, jossa ihminen pystyi palaamaan ajassa taaksepäin. Persoonattoman lähiön ja aina läsnäolevan pinnalisuuden sijasta ympärillä oli alue, jossa pystyi taas hengähtämään. Kodikkaiden seinien suojista löytyi sopivasti vatsan täyttävää apetta ja tyyny, johon painaa päänsä päivän päätteeksi. Ihmiset olivat aitoja ja kaikessa näkyi kohtuus. Elämänmakuisen tunnelman viimeistelivät tarinat esi-isistä ja luonnosta, jotka kutittivat mukavasti sydämen pohjasta.
Ja niin tuntui ihmisistä taas hyvältä. Oli paikka, jossa unohtaa harmaa arki. Eläytyä entisajan meininkiin petäjien juurella.
