Luontoa määrittelemään tulee aina aika ajoin uusia termejä, joita joutuu aina hieman avaamaan itselleen ennen kuin niihin uskaltaa ottaa kantaa tai edes sanoa mitään. Tämän hetken tuorein sana taitaa olla ekosysteemipalvelut, jolle löysin Ympäristökeskuksen nettisivuilta suhteellisen kapulakielettömän selityksen: ”Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnosta saatavia hyötyjä. Niitä ovat ravinnon ja muiden uusiutuvien luonnonvarojen saanti sekä ekosysteemien häiriötön toiminta, joka mm. ylläpitää ympäristömme vesitaloutta tai ravinteiden kiertoa. Ekosysteemipalveluja ovat myös luonnon virkistyskäyttö ja sieltä saatavat elämykset. Yleensä ekosysteemipalvelujen arvo huomataan vasta, kun ne ovat heikentyneet tai menetetty.”
Ekosysteemipalveluja ovat siis kaikki ne palvelut, joita luonto voi yksittäiselle ihmiselle tai ihmisryhmälle tarjota. Jotkut palvelut ovat helpommin havaittavissa kuin toiset. Ensimmäisenä mieleen luonnon tarjoamista palveluista tulee puolukoista punaisena hehkuva mäntykangas tai sammaleen seasta, piiloistaan löytyneet suppilovahverot. Mutta luonnolla on myös palveluja, joita ei aina niin helposti huomaa, kuten harmaa ja hiljainen kallio, kevättuuli tai vesisade. Ja joistain palveluista ei aina osaa olla kovinkaan kiitollinen, näistä ensimmäisinä mieleen tulevat alkukesän liiankin innokkaat itikat, metsässä kävellessä naamaan tarttunut hämähäkin seitti tai kenkään joutuneet pikku kivet.
Ekosysteemipalvelut on muutenkin mielestäni aika ympäripyöreästi määritelty. Syynä siihen varmaankin on, että jokainen ihminen kokee luonnon hyvin eri tavalla, joten ekosysteemipalvelut voivat tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Tai ainakin palveluiden tärkeysjärjestys voi olla jokaiselle erilainen. Minusta on aina hämmentävää, kun ihminen yrittää laittaa luontoa nippuun sekä järjestykseen ja vielä kaiken lisäksi määrittää sille rahallista arvoa. Pitäisi aina muistaa, että ihminen on osa luontoa mutta luonto ei välttämättä ole osa ihmistä. Luontoakaan ei siis pysty insinöörimäisen tarkasti määrittelemään ja luokittelemaan, mutta sekin on tavallaan sitä luonnon monimuotoisuutta.
Olen lähtöisin Repoveden takametsistä, Kouvolan puolen pienestä Nuolniemen kylästä. Luonto on aina ollut minua lähellä, joten metsäpuolen opiskeluni viimeistelin valmistumalla muutama vuosi sitten Eerikkilän Urheiluopistosta erä- ja luonto-oppaaksi. Koulutuksessa kävimme paljon läpi erilaisia ongelmia, jotka tavalla tai toisella liittyvät eräoppaan ammattiin ja ammattitaitoon. Suurimpana haasteena alalla on juuri luonnon suojeleminen kaikessa toiminnassa. Jokainen luonnosta ansaintonsa saava ymmärtää, että samalla hän on täysin riippuvainen ympäröivän luonnon hyvinvoinnista. Tiedän myös, että luontomatkailu houkuttelee aika ajoin putki- ja lyhytnäköisiä yksilöitä, jotka haluavat keskittyä vain nopean ja helpon rahan tekemiseen. Tälläkin saralla onneksi luonto karsii heikoimmat yksilöt pois kilpailemasta.
Repoveden kansallispuiston luonto tarjoaa minulle työtä ja toimeentuloa, mutta samalla myös virkistystä sekä elämyksiä itselleni ja tietenkin myös asiakkailleni. Jos syystä tai toisesta Repoveden luonto alkaisi voimaan huonosti, se tarkoittaisi minulle alan vaihdoksen lisäksi myös lapsuuden ja nuoruuden metsien sekä maisemien häviämistä. Luonnon helmassa työskenneltäessä pitää pystyä löytämään tasapaino luonnon ja yritystoiminnan välille. Liian isot asiakasryhmät väärässä paikassa voivat helposti ja nopeasti tuhota herkät ekosysteemit jopa kokonaan. Toinen haaste alalla on nykyihmisten vieraantuminen luonnosta, johon suurimpana syynä pidän tämän päivän ainaista kiirettä. Luonto ja kiire eivät mielestäni sovi samaan lauseeseen, koska kiireessä pysty huomaamaan luonnon tarjoamia elämyksiä. Kiireellä ei myöskään pysty tekemään hyviä päätöksiä, joissa huomioitaisiin riittävän hyvin esimerkiksi luonnon ekosysteemipalvelut.
Repoveden kansallispuiston rakenteita, polkuja, pitkospuita, rappusia ja runsaista opasteita joku taivastelee aina aika ajoin suureen ääneen. Itse näen rakenteet pääsääntöisesti positiivisena asiana. Rappuset ja pitkospuut helpottavat suunnattomasti etenkin pienempien retkeilijöiden matkan tekoa ja opasteet madaltavat kaupungistuneiden nykyihmisten kynnystä lähteä pienelle patikkaretkelle. Poluilta harvemmin kukaan jaksaa poiketa metsän puolelle, jolloin jo muutaman metrin päässä polusta oleva luonto saa elää elämäänsä suhteellisen rauhassa, puhumattakaan polkuverkoston ulkopuolella olevista karukkokankaiden tai suolampien herkistä ekosysteemeistä. Eli tavallaan rakenteet palvelevat myös ihmisten lisäksi alueen luontoa. Monesti pelkästään poluilla liikkuminenkin saattaa nykyihmisille olla jo haasteellista. Tottumattomat kulkijat tuijottavat herkeämättä varpaitaan ja poluilla olevia juuria, kantoja ja kiviä. Silloin he eivät välttämättä edes huomaa polun vieressä olevia kauniita maisemia tai vaikkapa eläinten jättämiä merkkejä. Tähän hyvänä pikakorjauksena on kiireen poisto ja vauhdin hidastaminen.
Repoveden saamaa kansallispuistostatusta on myös ihmetelty ja sanottu, että siellähän on aivan liikaa nuorta kasvatusmetsää. Mutta minusta juuri sen takia Repovesi on niin mielenkiintoinen kokonaisuus. Vaihtelevuus ja monimuotoisuus ovat Repoveden kansallispuiston vahvuus. Nuorehko rääseikkömännikkö, josta ei sitten ikinä tullutkaan metsätaloutta palvelevaa puupeltoa, voi tarjota ryhmille ihan yhtä paljon luonnon ihmeitä kuin ikiaikaisten aihkimäntyjen asuttama jäkäläkangas. Pienet ja ihmeelliset luonnon yksityiskohdat pitää vain osata löytää, nähdä siis se kuuluisa metsä puilta. Repovedellä oppaan ei todellakaan tarvitse viedä ryhmiä ihmettelemään kaakkurin pesintäpuuhia, koska aivan polun vieressä oleva muurahaisen pesä tai hirven katkomat männyn latvat voivat tarjota yhtä paljon aihetta luonnon ihmettelyyn. Se on hyvä vastapalvelus, jonka voi antaa kiitokseksi Repoveden luonnolle sen tarjoamista ekosysteemipalveluista.
Repovedellä eri ekosysteemipalveluista erikoismaininnan haluan omasta puolestani antaa paikallisille kulttuuripalveluille, koska Repoveden metsät ovat täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita. Opasrepusta voi helposti kaivaa jänniä tarinoita tylsien taivalluksien tai sadepäivän piristykseksi vaikkapa kalliomaalauksia tehneistä retkeilijöistä, 1900-luvun alun Tihvetin hovin kulta-ajasta ja rautatiestä tai sotien melskeessä metsissä piileskelleistä Iivanoista, käpykaartilaisista ja desanteista. Ja jos vielä alkaa kertoa Repoveden viime vuosisadan savotoista, kämpistä ja uitoista niin tarinalle ei meinaa edes tulla loppua.
