Mietin ensin haluanko tästä edes kirjoittaa, koska se on aiheena hyvin henkilökohtainen. Mutta toisaalta, se on elämän varjopuolta ja samalla siis osa elämää. Kaksi viikkoa sitten sain heti aamusta puhelun, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Orilammelta Vesalaisen Leena eli henkilökunnan OmaLeena, oli nukkunut pois. (Majalla on aikojen saatossa ollut montaa Leenaa, joten jokaisella oli oma lisänimensä.) Vuosi sitten tammikuussa olimme saattamassa Mäntysaareen Irjan ja nyt Leenan. Järkytykselle ei löytynyt sanoja. Facebookin statuksen teksti kertoi paljon päivästä, jolloin pakkastakin oli aamusta yli 30 astetta.
"Ulkona oli tänään uskomattoman kaunista. Vuohijärven jää oli hohtavan valkoinen ja metsien puut kantoivat paksua tykkylumikuormaa. Kireän pakkaspäivän aurinko paistoi koko päivän kirkkaan siniseltä taivaalta. Sielu on yhtä äänetön kuin ympäröivä luontokin."
Samalla tavalla äänettömästi on jatkunut jo tämä kulunut kaksiviikkoinen, Leenan lähtöä on ollut hyvin vaikeaa ymmärtää. Leena lähti matkalleen ajasta ikuisuuteen hänen ja Heikin 40-vuotishääpäivänä.
Orilammen maja oli ensimmäinen työpaikkani ja olen oppinut sieltä paljon. Majalla ehdin kaikkiaan olla töissä yli kymmenenä kesänä. "Rakkaus työhön on rakkautta elämään, sen juhlaan ja arkeen." On varmaan Irjan valitsema korulause, joka komeilee mustassa taulussa Ratavartijan kämpän seinällä. Nuorempana mietin, mitä ihmettä nuo sanat tarkoittavat mutta nyt sen alkaa jo pikkuhiljaa ymmärtämään. Irjasta ja Leenasta jäi monia hyviä muistoja. Irja oli omalle ikäpolvelleen tyypillisesti topakampi. Leena oli taas aina iloinen ja nauravainen. Leena kyseli aina kuulumisia, etenkin muutamana viime vuotena, kun olin jo laittanut oman yritykseni pystyyn. Ja muistan vieläkin, kuinka Leenan ääni muuttui, kun hän vastasi majan puhelimeen; "Orilammen Majalla". Orilammelta olen oppinut kaiken mahdollisen asiakaspalveluun ja ravintolamaailmaan liittyen, ja olen siitä ylpeä.
Tänään oli iso joukko saattamassa Leenaa viimeiselle matkalle Mäntysaaressa. Tapulin kellon ensimmäiset lyönnit tuntuvat aina selkärangassa asti ja saaren hautajaisissa on myös aina kylmä vaikka olisi heinäkuu. Mäntysaaressa haudat kaivetaan käsin ja saattoväki peittää haudan siunauksen jälkeen. Hautakumpu peitellään kuusen havuilla, jonka jälkeen lasketaan kukkaset. Tapa on hyvin koruton mutta kaunis ja se kuvastaa hyvin ympäröivää historiaa, luontoa sekä paikallisia ihmisiä. Aamun sumuinen ja utuinen sää muuttui iltapäivästä kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka maalasi värit takaisin Vuohijärven pienelle selälle.
Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton. Metsä hiljaa huminoi, kiire poissa on.
